Pitkään aikaan en ole tänne kirjoittanut, joten jos nyt yrittäisin saada jotain aikaan.

Tulee musta talvi. Ei lunta, ei valoa; pelkkää pimeyttä. Se ei ole kovin hyvä asia. Pääsin sisälle lukioon; laihduin viime koeviikon aikana kaksi kiloa, sen jälkeen söin viikon ajan kaikkea, mitä näin. Riitelin poikaystäväni kanssa syömisestä. Hänen mielestään en syö kunnolla.

Joskus riisun kaikki vaatteeni pois ja menen seisomaan peilin eteen. Alan katsella kehoani alhaalta ylöspäin.

Jalkateräni ovat pienet ja suloiset. Itse asiassa liian pienet verrattuina paksuihin pohkeisiini. Vaikka siinä onkin kaikki lihasta, ne ovat paksut kuin mitkä. Polveni ovat kaksi pientä, muhkuraista nyppylää paksujen reisien ja paksujen pohkeitten välissä. Reisissäkin on suurin osa lihasta, ja ovat ne kaventuneet siitä kun aloitin itsepuolustuksen, mutta silti. Parantamisen varaa olisi.

Lantiooni olen melkein tyytyväinen. Pieni ja pyöreä peppu, joka voisi ehkä olla kiinteämpi, mutta ei se mikään hyllyvä läskikasa ole. (Poikaystäväni sanoo että se tuntuu treenatulta.) Vatsa on minulle iso ongelmakohta ja arka paikka. Kun istun, siinä erottuvat selvästi kaksi läskimakkaraa, joista haluaisin eroon. Seistessä näytän sentään vähän siedettävämmältä. Ja onhan minulla onneksi rautaiset vatsalihakset.

Rinnat ovat ainoa kohta kehossani, johon olen täydellisen tyytyväinen. Kiinteät, pyöreät b-kupin rinnat, jotka eivät (vielä) roiku, vaan sojottavat pystyssä.

Käsivarret lojuvat velttoina sivuillani. Satojen punnerruksien aiheuttama kiinteytyminen näkyy. Kädet ovat pienet ja sormet lyhyet.

Kasvoiltani olen melkein kaunis. Niitä kehystää kullanpunainen, kihara tukka. Vihreät silmät välähtävät tummina ja arvoituksellisina. Mutta niin kirkkaina.

Minulla on jonkin verran ystäviä, mutta vain yksi niin läheinen, että antaisin henkeni hänen puolestaan pakkotilanteessa. Mi-sama on minulle kuin sensei. Seurataksesi polkua: katso mestariin, seuraa mestaria, kulje mestarin kanssa, näe mestarin läpi, ole mestari.

Katson mestaria. Mitä näen? Laihan, hennon tytön, joka on siitäkin huolimatta henkisellä tasolla vahvempi kuin minä koskaan. Hän tietää elämän tarkoituksen, ja tämä ei ole vitsi. Välillä katsoessani häntä, saatan jäädä tuijottamaan ja miettiä, mikä hän oikein on. Enkeli, keiju, eteerinen satuolento... hän nauraa, tanssii ja sykkii elämää joka askeleellaan. Hänen jokainen askeleensa on ylhäinen ja elegantti kuin kissalla. Kun katson hänen silmiinsä, voisin hukkua niihin - sokaistuttavan siniset. Hän on kaunein maan päällä näkemäni ihminen, ja olen tavannut paljon ihmisiä.

Seuraan mestaria. Seuraan häntä läpi keväisten purojen solinan, kesän kuumien hiekkarantojen, syksyn lehtien ruskan ja talven peittämien, liukkaiden teiden, kunnes lopulta pääsemme perille ja huomaamme olevamme alussa. Sensei hymyilee hölmistyneelle katseelleni ja kehottaa taas seuraamaan. Ja minä seuraan.

Kuljen mestarin kanssa. Kuulen häneen kohdistetut ivalliset sanat, tarkoitettu satuttamaan. Näen paheksuvat katseet, huomaan halveksuvan naurun. Käännyn pahantekijöitä vastaan raivoissani, mutta sensei tarttuu käsipuoleeni. Lempeästi hän pudistaa päätään ja jatkaa matkaa, halki sanojen, katseiden ja pilkkanaurun.

Näen mestarin läpi. Hänen sisimpänsä on kirkas, lämmin kristalli, jota pitkin valuvat suunnattomat kyynelvirrat. Ei hän niitä näytä, ei huolestuta ystäviään, vaan itkee yksin pimeässä yössä. Hän ohjaa kättäni ja antaa minun koskettaa kristallia. Hämmästyn siitä, miten lämpimänä ja puhtaana se on pysynyt kaikkien näiden vuosien ajan. Sensei hymyilee, ja samassa ymmärrän: Kyynelvirrat pitävät sen puhtaana.

Olen mestari. Katson ympärilleni. En näe oppilasta. Katson peiliin - katson mestaria, katson itseäni. Lähden kulkemaan - seuraan mestaria, kuljen mestarin kanssa. Katson sisimpääni - näen mestarin läpi, sillä vain minä tunnen itseni. Ja ehkä jonain päivänä tosiaan olen samanlainen kuin sensei. Ja ehkä jonain päivänä myös oppilaani on sellainen.

Mitä voisin kertoa teille muusikon elämästä... minun elämästäni? Ainakin sen, että se on ajoittain yhtä tuskaa. Musiikki vaikuttaa minuun hyvin voimakkaasti, voisi sanoa, että olen hyvin lähellä ääripäätä. Rytminen musiikki antaa energiaa, masentunut masentaa ja piristävä mitä yleisimminkin piristää. Hempeä musiikki saa minut romanttiseksi ja lempeä onnelliseksi. Yksinkertaistako? No ei.

Soitan pianoa, viulua ja kitaraa, sävellän, kuuntelen musiikkia suorastaan laidasta laitaan. Soitan ja laulan ulos tuskaani, vihaani, pelkoani ja voimaani. Minä en vain tee musiikkia - Minä elän sitä. Kun elän musiikkia, en erota enää, mikä on totta ja mikä unta. Erotan vain pehmeän basson, viiltävän korkeat ja kauniit viulut, kompin joka hitaasti tasoittaa sydämenlyöntini omaansa ja vielä yhden, matalan ja hyväilevän, välillä suorastaan vihlovan kauniin äänen... minun ääneni, soitin muiden joukossa.

Jotta voisin tehdä musiikkia, tahdon olla yksin. Mutta jotta voisin elää sitä, tarvitsen muita ihmisiä ympärilleni, mieluiten sellaisia, jotka ajattelevat musiikista kuten minä. Kun voin olla soittimien keskellä, musiikin myrskynsilmässä, minun ei tarvitse enää ajatella huolia ja murheita. Voin olla vapaa, elää musiikkia, rakastella sitä ja antaa sen rakastella itseäni.

Kaikille tämä elämäntapa ei sovi, minulle taas harvinaisen hyvin. Kaipaan luonnostani sekä yksinäisyyttä että seuraa ympärilleni, joskin seuraani voivat hakeutua vain ihmiset, jotka ymmärtävät todellisen suhteeni musiikkiin, sillä muutoin saatan olla ymmärtämättömyydessäni jopa kestämätöntä seuraa.

Olen kuullut jopa kommentteja, että minun pitäisi unohtaa musiikki tai ainakin vähentää sen yliotetta elämästäni. Näille ihmisille totean: Kuinka lakata ajattelemasta, olemasta, elämästä? Musiikki on koko olemukseni. Minua ei ole ilman sitä. Se on ainoa syy, miksi olen täällä. Elän.

Mitä voisin kertoa teille muusikon elämästä... minun elämästäni? Ainakin sen, että se on ajoittain yhtä tuskaa. Musiikki vaikuttaa minuun hyvin voimakkaasti, voisi sanoa, että olen hyvin lähellä ääripäätä. Rytminen musiikki antaa energiaa, masentunut masentaa ja piristävä mitä yleisimminkin piristää. Hempeä musiikki saa minut romanttiseksi ja lempeä onnelliseksi. Yksinkertaistako? No ei.

Soitan pianoa, viulua ja kitaraa, sävellän, kuuntelen musiikkia suorastaan laidasta laitaan. Soitan ja laulan ulos tuskaani, vihaani, pelkoani ja voimaani. Minä en vain tee musiikkia - Minä elän sitä. Kun elän musiikkia, en erota enää, mikä on totta ja mikä unta. Erotan vain pehmeän basson, viiltävän korkeat ja kauniit viulut, kompin joka hitaasti tasoittaa sydämenlyöntini omaansa ja vielä yhden, matalan ja hyväilevän, välillä suorastaan vihlovan kauniin äänen... minun ääneni, soitin muiden joukossa.

Jotta voisin tehdä musiikkia, tahdon olla yksin. Mutta jotta voisin elää sitä, tarvitsen muita ihmisiä ympärilleni, mieluiten sellaisia, jotka ajattelevat musiikista kuten minä. Kun voin olla soittimien keskellä, musiikin myrskynsilmässä, minun ei tarvitse enää ajatella huolia ja murheita. Voin olla vapaa, elää musiikkia, rakastella sitä ja antaa sen rakastella itseäni.

Kaikille tämä elämäntapa ei sovi, minulle taas harvinaisen hyvin. Kaipaan luonnostani sekä yksinäisyyttä että seuraa ympärilleni, joskin seuraani voivat hakeutua vain ihmiset, jotka ymmärtävät todellisen suhteeni musiikkiin, sillä muutoin saatan olla ymmärtämättömyydessäni jopa kestämätöntä seuraa.

Olen kuullut jopa kommentteja, että minun pitäisi unohtaa musiikki tai ainakin vähentää sen yliotetta elämästäni. Näille ihmisille totean: Kuinka lakata ajattelemasta, olemasta, elämästä? Musiikki on koko olemukseni. Minua ei ole ilman sitä. Se on ainoa syy, miksi olen täällä. Elän.