Pitkään aikaan en ole tänne kirjoittanut, joten jos nyt yrittäisin saada jotain aikaan.

Tulee musta talvi. Ei lunta, ei valoa; pelkkää pimeyttä. Se ei ole kovin hyvä asia. Pääsin sisälle lukioon; laihduin viime koeviikon aikana kaksi kiloa, sen jälkeen söin viikon ajan kaikkea, mitä näin. Riitelin poikaystäväni kanssa syömisestä. Hänen mielestään en syö kunnolla.

Joskus riisun kaikki vaatteeni pois ja menen seisomaan peilin eteen. Alan katsella kehoani alhaalta ylöspäin.

Jalkateräni ovat pienet ja suloiset. Itse asiassa liian pienet verrattuina paksuihin pohkeisiini. Vaikka siinä onkin kaikki lihasta, ne ovat paksut kuin mitkä. Polveni ovat kaksi pientä, muhkuraista nyppylää paksujen reisien ja paksujen pohkeitten välissä. Reisissäkin on suurin osa lihasta, ja ovat ne kaventuneet siitä kun aloitin itsepuolustuksen, mutta silti. Parantamisen varaa olisi.

Lantiooni olen melkein tyytyväinen. Pieni ja pyöreä peppu, joka voisi ehkä olla kiinteämpi, mutta ei se mikään hyllyvä läskikasa ole. (Poikaystäväni sanoo että se tuntuu treenatulta.) Vatsa on minulle iso ongelmakohta ja arka paikka. Kun istun, siinä erottuvat selvästi kaksi läskimakkaraa, joista haluaisin eroon. Seistessä näytän sentään vähän siedettävämmältä. Ja onhan minulla onneksi rautaiset vatsalihakset.

Rinnat ovat ainoa kohta kehossani, johon olen täydellisen tyytyväinen. Kiinteät, pyöreät b-kupin rinnat, jotka eivät (vielä) roiku, vaan sojottavat pystyssä.

Käsivarret lojuvat velttoina sivuillani. Satojen punnerruksien aiheuttama kiinteytyminen näkyy. Kädet ovat pienet ja sormet lyhyet.

Kasvoiltani olen melkein kaunis. Niitä kehystää kullanpunainen, kihara tukka. Vihreät silmät välähtävät tummina ja arvoituksellisina. Mutta niin kirkkaina.