Mitä voisin kertoa teille muusikon elämästä... minun elämästäni? Ainakin sen, että se on ajoittain yhtä tuskaa. Musiikki vaikuttaa minuun hyvin voimakkaasti, voisi sanoa, että olen hyvin lähellä ääripäätä. Rytminen musiikki antaa energiaa, masentunut masentaa ja piristävä mitä yleisimminkin piristää. Hempeä musiikki saa minut romanttiseksi ja lempeä onnelliseksi. Yksinkertaistako? No ei.

Soitan pianoa, viulua ja kitaraa, sävellän, kuuntelen musiikkia suorastaan laidasta laitaan. Soitan ja laulan ulos tuskaani, vihaani, pelkoani ja voimaani. Minä en vain tee musiikkia - Minä elän sitä. Kun elän musiikkia, en erota enää, mikä on totta ja mikä unta. Erotan vain pehmeän basson, viiltävän korkeat ja kauniit viulut, kompin joka hitaasti tasoittaa sydämenlyöntini omaansa ja vielä yhden, matalan ja hyväilevän, välillä suorastaan vihlovan kauniin äänen... minun ääneni, soitin muiden joukossa.

Jotta voisin tehdä musiikkia, tahdon olla yksin. Mutta jotta voisin elää sitä, tarvitsen muita ihmisiä ympärilleni, mieluiten sellaisia, jotka ajattelevat musiikista kuten minä. Kun voin olla soittimien keskellä, musiikin myrskynsilmässä, minun ei tarvitse enää ajatella huolia ja murheita. Voin olla vapaa, elää musiikkia, rakastella sitä ja antaa sen rakastella itseäni.

Kaikille tämä elämäntapa ei sovi, minulle taas harvinaisen hyvin. Kaipaan luonnostani sekä yksinäisyyttä että seuraa ympärilleni, joskin seuraani voivat hakeutua vain ihmiset, jotka ymmärtävät todellisen suhteeni musiikkiin, sillä muutoin saatan olla ymmärtämättömyydessäni jopa kestämätöntä seuraa.

Olen kuullut jopa kommentteja, että minun pitäisi unohtaa musiikki tai ainakin vähentää sen yliotetta elämästäni. Näille ihmisille totean: Kuinka lakata ajattelemasta, olemasta, elämästä? Musiikki on koko olemukseni. Minua ei ole ilman sitä. Se on ainoa syy, miksi olen täällä. Elän.